Tää ei menny niin kuin sen piti

Eihän tämä nyt ole mennyt niin kuin sen piti. Myönnetään sekin nyt ääneen. Olen aina kirjoittanut rehellisesti niin remontista, kuin tuntemuksistani, joten nyt on todettava ääneen myös tämä: Projekti ei ole mennyt niin kuin sen piti.

Kohta kaksi vuotta sitten maailma oli pelottava paikka. Korona teki vaellustaan kohti Pohjolaa, tulevaisuudesta ei tiennyt kukaan ja samaan aikaan silloinen puoliso ympäri puhui minut ostamaan Röttelön. Myönnän, että lopulta ihastuin ajatukseen meidän loppuelämän kodista, jossa asuisimme me, ja meidän kaksi lasta, kun sitten tulevaisuudessa saisimme sen toisen. Saisin suunnitella meille oman pesän, jossa olisi hyvä olla, ja puoliso sen työmiesten kanssa meille rakentaisi. Tämän piti olla hyvä idea. Ostamme edullisesti itsemme tälle alueelle. Talo oli huonossa kunnossa, mutta hinta oli halpa tälle alueelle, jota rakastimme. Saisimme aivan oman talon täältä, naapurustosta, johon tunsimme kuuluvamme. Ei enää taloyhtiöelämää, vain ihan oma paikka.

Remonttia oli edessä paljon. Mutta silloin ajattelimme, että teemme kaiken järkevästi, aikaa kestävillä ratkaisuilla, ja vähitellen. Alkurysäys oli hurja, ja niin sen kuuluikin olla. Meillä oli 8kk aikaa myydä vanha koti ja remontoida taloa siihen pisteeseen, että edes alakertaan pystyisi muuttamaan. Tai siis miehellä oli, sillä minä hoidin tytön, kävin töissä ja hoidin hankintoja ja pyrin auttamaan missä voin. Loput tehtäisiin sitten asuessa. Ja aikaahan meillä olisi, sillä tässähän me asuisimme sitten 30-40 vuotta.

Toki olin huomauttanut puolisolle, että samassa makuuhuoneessa en lapsen kanssa viihdy kolmea kuukautta pidempään, joten yläkerrasta pitäisi saada muuton jälkeen edes kaksi makuuhuonetta käyttökelpoiseksi kolmessa kuukaudessa. Jos Helmikuussa on muutto, se tarkoittaisi sitä, että meidän ja tytön makuuhuone olisivat valmiit yläkerrassa kesään mennessä. Vanha asunto saatiin myytyä melko helposti ja suunnitelma tuntui lähtevän hyvin käyntiin. 

Sitten tuli rysäys. Ero. Tilanne, jossa mikään lanka ei ollut enää minun käsissä, ja olin vain matkustaja vuoristoradassa, joka vei kohti tuntematonta. Erohetkellä talossa ei ollut edes kattoa. Pelkäsin, että jos nyt työ seisahtuu, joudun muuttamaan asteen verran paremmin varusteltuun telttaan keskellä talvea ja lapsen kanssa. Shokkitilassa, sairaslomalla, minun oli pakko purkaa pahaa oloani tekemiseksi, joten siivosin räntäsateessa työmaan pihaa. Sen jälkeen siirryin sisätiloihin maalaamaan seiniä, ja maalasin ja maalasin niin paljon, että valkoinen maali tuntui tulevan korvistakin ulos.

Budjetti oli tiukka jo kun projektiin lähdettiin, ja minulle ilmeni vasta ajan myötä, että projektin talouspuoli ei ollut niin hyvin hanskassa kuin olin kuvitellut. Minun tietämättä rahaa käytettiin joihinkin asioihin, jotka olisin osannut sanoa että ”tuo ei kannata”. Jos siis olisin tiennyt, mutta jossittelu on turhaa. En tiennyt, enkä osannut oikeisiin asioihin tarttua. Oma mokani toki, kun en tarkistanut.

Eron myötä tultiin tilanteeseen, jossa talossa ei asutakaan 30-40 vuotta, vaan maksimissaan kaksi, ja sitten talo myydään, jotta toinen osapuoli saa rahansa siitä irti. Minulla ei ole varaa ostaa häntä ulos, joten minä ja Silvi lähdemme Röttelöstä myös. Se on harmi, sillä kerkesin rakastua ajatukseen lapsen kasvattamisesta tässä ympäristössä, tässä talossa ja sen puutarhassa. Samalla ennestään jo tiukka budjetti tiukkeni entisestään. Asiat, joiden loppuun saattamiseen olisi ennen voinut mennä vaikka viisi vuotta, piti nyt yrittää rutistaa nopeammin. Asiat, joita ei oltu vielä edes budjetoitu, olisi nyt tehtävä ennen myyntiä, jotta talosta saisi järkevän hinnan.

Samaan aikaan ero aiheutti myös toisen vaikeuden. Siinä missä minä purin pahaa oloani siihen, että yritin tehdä edes jotain projektin eteen, edes jotain mitä osaisin, toiselta katosi halu taistella talon valmistumiseksi vähitellen kokonaan. En syytä häntä, en ole vihainen, ymmärrän että tämä koko homma voi olla vaikeaa monellakin tapaa. On raskasta tarttua taakkaan, jonka henkisesti haluaisi jo jättää taakse. Mutta remonttiin lähdettiin niin, että hän tekisi paljon itse, ja eron myötä se työpanos on puuttunut. Joten kun rahaa ei ole ostaa työvoimaa, eikä itse tee, niin mitään ei tapahdu. Minä tekisin, mutta en osaa, eikä aikaakaan niin vaan yksinhuoltajaperheessä löydy. Pattitilanne, ei voi minkään.

Joten näin se on, että kunnianhimoinen projekti on nyt täysin jäissä, ja vain aika näyttää miten sen käy. Minun toiveissa, ennen myyntiä, saataisiin vielä valmiiksi talon ulkovuoraus, molemmissakin päissä olevat terassit/porstuat rappusineen ja sisällä olevat rappuset. Kesken silloin jäisi sauna ja yläkerrasta 70% (Silvin huoneesta ei puutu enää kuin ovi ja listat, muuten valmis).  

Ennen myyntiä meillä on nyt vielä yksi kesä käytettävissä. Vaikka nyt on vasta Helmikuu, tiedän jo miten käytän kesälomani. Maalaten lautoja ja valmista seinää, korjaamalla talon sokkelia, siivoamalla työmaata. Toivon, että mahdollisimman pian saadaan talon ympäriltä rakennustelineet pois. Aion myös nauttia pihasta. Vielä sen hetken, kun se minun on.

Samalla yritän pitää mielessä, että hiljalleen tekemällä sen mitä voin, asiat ratkeavat tavalla tai toisella. Pieni pala kerrallaan. Ja yritän pitää myös optimistisen asenteen, sillä synkistely ja vellominen eivät auta mitään. Silville Röttelö on prinsessojen linna, ja hän ei tiedä millaisessa suossa vanhemmat polkee. Siksi puhun myös Silville talosta positiivisesti. Talosta tulee pinkki (Silvin lempiväri), ja isi tekee talosta pinkin Silville. Se on meidän Röttelö, meidän linna, ja ihana koti sellaisena kuin on. Ja meillä on meidän makuuhuoneessa ihana kukkatapetti, jossa ruusujen seasta pilkistävät mansikat leikisti syödään joka ilta nukkumaan mennessä.  

Tässä kuvia vihdoin valmiista "mummon huoneesta", joka palvelee tällä hetkellä minun ja Silvin yhteisenä makuuhuoneena. Vielä vuosi muuton jälkeen, olemme aivan tyytyväisiä yhteisessä makuuhuoneessa. (se siitä kolmesta kuukaudesta!) Iltasatujen lukuvalona toimii ihana, vanha retrolamppu, johon ystäväni vaihtoi sähköosat nykyaikaisiin ja toimiviin. (Kiitos Tomi avusta!)

Tukea ja voimaa olemme saaneet paljon perheeltä, ystäviltä ja naapureilta. Ja sillä yhteisellä voimalla vielä suossa poljetaan, -ei upota. Silville olemme yhdessä järjestäneet paljon kivoja hetkiä, ja vähän arjen magiaa, ja ne hetket piristävät kyllä kummasti minuakin. Pienen ”Röttelön Rinsessan” ja äidin taikamaailmassa kaikki on siis hyvin, ja niin pitääkin olla.