Designing Röttelö

 Shokki.  Suurin tunne, kun asiat hyvin äkillisesti muuttuivat, oli shokki. Täysi epäusko siihen, että mitä nyt tapahtuu on edes todellista. Tuntui, että maailma mureni ympäriltä yhdessä yössä. Kaikki, mihin oli oman olemisensa perustanut, oli nyt poissa. Ja teot, joita teki yhteistä tulevaisuutta varten, olivatkin yhtäkkiä turhia. Myönnän, se oli rankka paikka.  Ja kaiken myllerryksen keskellä oli talo, jonka remontin oli vain jatkuttava. Ensimmäiset käynnit työmaalla erouutisen jälkeen olivat silkkaa kidutusta. Olin tehnyt meille loppuelämän kotia, ja nyt meitä ei enää ollut. Miksi vaivautua enää, kun ei tästä tule meidän kotia? Kaikki tuntui turhalle, ja seinät kaatuivat päälle. Tuska oli kuitenkin purettava tekemiseksi, ja ajauduin usein siivoamaan työmaata. Pienessä sateen tihkussa, kylmässä tuulessa, illan hämärtyessä itkin pihalla ja kannoin jätelavalle puun kappaleita, roskaa ja syksyn lehtiä. Raikas ilma ja fyysinen tekeminen jotenkin auttoivat ja sain tunteita puretuksi.  Sen

Ensin oltiin me. Minä ja hän. Ja sitten tuli tyttömme, ja 'me' tarkoittikin kolmea ihmistä. Mutta ei mitään, se vaan muuttui, ja elämä jatkui. Emme edes huomanneet miten paljon se muuttui. Sitten tuli yrityksiä, remontteja, unettomuutta, kipua, huolta ja murhetta. Yksinäisyyttä, syyllisyyttä, katkeruutta ja puhumattomia tunteita. Mies ei ollut koskaan paikalla, nainen oli väsynyt ja ilkeä. Lasti oli liian painava, yhteys oli jo katkennut, ja sitten tuli talo. Toiselle, se oli uusi pakokeino, keskittyä projektiin ja painaa vaikeudet taka-alalle. Ja toiselle se oli pelottava peikko, mutta siitä maalattiin kuva unelmien kodista ja yhteisestä tulevaisuudesta. Kaikki, mistä oli aina haaveillut. Joten siihen pulkkaan hypättiin ja molemmat alkoivat unelmoida tulevaisuudesta Röttelössä.  Molemmatkin painoi, painoi ja painoi töitä, itkien öitä, ja niin kovasti yrittäen. Mutta yrittäen yksin. Eikä yhteyttä, sitä ei löytänyt enää kumpikaan. Ja loppujen lopuksi, vaikka toinen olisi vielä y

Sinne se meni, kesä. Ja syksykin huipentuu loppuansa kohti, ja kohta meillä on jo talvi.  Röttelössä työt etenee, ja taas on suunnitelmiin tehty pieniä muutoksia. Emme yritäkään enää tehdä kilpajuoksua aikaa vastaan, ja saada panelointia talon pintaan ennen lumia. Talo saa puhallusvillan ja tuulensuojalevyn ympärilleen talveksi ja sillä mennään. Moni sukulainen kuvailikin kesän alussa taloamme enää vain luurangoksi entisestään, ja olihan se kyllä aivan sitä. Vain runko, ja kattotuolien törröttäessä kohti tyhjää taivasta, ei voinut kuin ihmetellä miten paljon talosta oli riisuttu pois. Nyt katolle on vihdoin saatu aluskate. Meneillään on tällä hetkellä katosta aukeavien erkkeri-ikkunoiden runkojen teko, ja kun ne on paikoillaan, päästään kattoa vihdoin pellittämään. Voin kuulkaas sanoa, että ilman tätä katon laittamista tämä koko projekti olisi ollut ihan piece of cake! Alkusuunnitelmasta poikennut katon laitto on vienyt aikaa, rahaa, päänvaivaa ja nostanut homman stressikerrointa. Olen

Meidän koti on myyty!  Vanha koti on myyty, ja Röttelö on vain jäljellä. Eli nyt tästä ei voi enää perääntyä, muutto on väistämätön. Ei perääntymistä, ei perumista! Röttelöön muutetaan tammikuussa, oli siellä tilanne mikä tahansa. Se voi olla vain asteen verran hienompi telttamajoitus kamiinalla ja ulkohuussilla vielä tammikuussa, mutta ei auta. Rohkea rokan syö! Samaan aikaan, kun pyyhin ahdistuksen kylmää hikeä otsalta, tunnen myös haikeutta. Meidän asunto Saastamoisenkadulla on ollut rakas. Tämä koti on ollut tärkeä osa minun identiteettiä, ylpeyden aihe, turva, ja minun oma pesä. Asunto huoneineen, piha terasseineen ja talo korkeine ikkunoineen on ollut tausta ja persoona perheemme kuvissa. Tässä kodissa on eletty tosi elämän näköistä elämää, itketty, naurettu, kipuiltu ja nautittu. Siinä kodissa minä silmäilin tyhjää kehtoa eräänä aamuna, ja vain muutamaa päivää myöhemmin tulimme kotia Silvi mukanamme. Voi rakkaat muistot!  Muistan, kuinka Joonas toi minut katsomaan tätä asuntoa,